Inka vaahtoaa

Olen muuttanut

2007-11-24T21:55:00.001+02:00

Uusi osoitteeni on http://inkavaahtoaa.wordpress.com.

Hyvin todennäköisesti muutkin blogini muuttavat uuteen ympäristöön jollain aikataululla. Vaihtelu virkistää ja näprääminen on kivaa :)

Viikonloppuleski

2007-11-24T18:26:00.001+02:00

Perhe lähti sukuloimaan ja minä jäin viikonloppuduunien vuoksi kotinaiseksi. Illalla sohvalla lojuessani oivalsin, että hyvin todennäköisesti olen seuraavan kerran yksin kotona vasta vuoden tai parin päästä. Ehkä en vielä silloinkaan :)

Aloitan "äitiyslomat" jo joulusta (!!!), ja keväällä meitä sitten toivon mukaan on neljä. Molemmat lapset tuskin ovat pidempää hetkeä hoidossa missään ainakaan ensimmäiseen vuoteen, ja tuskin on lähiaikoina tarpeen sekään, että minut jätettäisiin muista syistä yksin kotiin.

Tämän kaiken tajuaminen lähinnä huvitti - eikä ainakaan järkyttänyt. Sillä mitä ihmeellistä ja virkistävää teinkään nyt, kun pitkästä aikaa olin ihan yksin...?

Jep, katsoin telkkarista Frendien uusintoja ja söin kalapuikkoja.

Kunto hukassa

2007-09-29T22:25:00.000+03:00

Yksi elämän suurista mysteereistä on AIKA. Mihin se oikein menee?

En koskaan kuvitellut, että olisin ruuhkavuosissa hyvä. Itse asiassa olin jo ennakolta aivan varma, että meikäläisen kaltaiselta perfektionistilta perheen, työn ja harrastusten (?!) yhdistäminen sujuisi harvinaisen huonosti. Olin suorastaan valmistautunut siihen.

Silti aika ajoin edelleen kiukuttaa, kun en vaan osaa. Missä hemmetin välissä "kaikki muut" esimerkiksi harrastavat liikuntaa?

Otetaanpa keskivertopäivä:

06.30 herätys, suihku, vaatteet ym.
07.00 perhe ylös, aamupala ja lehdet
07.30 vastahakoinen tenava vaatteisiin jne., oma naama ojennukseen.
08.15 taistelu ulkovaatteista alkaa
08.35 karjuva lapsi tiputetaan päiväkotiin
09-16.30 töissä
17.00 päiväkodin kautta kotiin
18.00 ruoka pöydässä
18-20 laatuaikaa perheen kanssa
20.00 iltapala, pesut, yöpuvut
20.30 tainnutustaistelu unille alkaa
21.30 lapsi (ehkä) taintunut
21.30-22.30 raatona sohvalla
23.00 lamppu sammuu

Käytännössähän mä teen enimmäkseen iltavuoroja, mutta eivätpä ne tuosta liikaa poikkea - aikaa eri asioille on suunnilleen yhtä paljon (eli vähän).

Jos siis haluaisin harrastaa liikuntaa, minun pitäisi joko tinkiä laatuajasta tai unesta (työstä tinkiminen ei ikävä kyllä ole vaihtoehto ;). Toisaalta tiedän jo valmiiksi, että en ikimaailmassa enää jaksaisi herätä aamulla vielä nykyistä aikaisemmin lenkille, saati pystyisi raahautumaan iltayhdeksältä salille. Lapsen kanssa touhuamisesta en tingi millään, ja toistaiseksi on aika rajallista, kuinka paljon liikuntaa tenavan kanssa voi harrastaa. Tai juu, voihan sitä, mutta siinä on yleensä oma hikoilu aika vähissä, eihän 2-vuotias vielä jaksa. Saunassakaan ei ehdi tulla taaperon kanssa kunnolla hiki :)

Olen tavannut äitejä, jotka käyvät salilla vähintään kolmesti viikossa. Mielikuvitushahmoja ne eivät siis ole. Pitääkö minun vetää tästä sellainen johtopäätös, että nuo äiskät eivät sitten juuri näe lapsiaan paitsi vapaapäivinä?

Itse olen jo pitkään noudattanut sitä yksinkertaista linjaa, että en liiku juuri lainkaan, siis sellaista oikeaa hikiliikuntaa. Juoksulenkillä kävin viimeksi kai neljä vuotta, salikäynnistä on kolme vuotta. Tanssitreeneistä näen enää vain unia. Seuraus: portaat työpaikalla kolmanteen kerrokseen hengästyttävät :(

Mutta hei, ruuhkavuodet eivät kuulemma kestä ikuisesti. Ja onneksi nykyään vanhainkodeissakin on punttisalit :)

Minäkö muka?

2007-08-03T12:13:00.000+03:00

Meemi ainakin täällä ja täällä ja täällä. Tehkää tekin, tää oli nastaa :)

Nälkäkurki rutisee

2007-07-28T19:35:00.000+03:00

Mulle aina rutistaan siitä että olen "liian laiha" ja että mun pitäis "syödä kunnolla" ja että "kyllä sun tarttis lihota pari kiloa". Kuinka epäkorrektia olisikaan, jos antaisin tutuille palautetta vastaavaan tapaan: "olet liian lihava", "söisit vain vähemmän" ja "laihdu nyt edes pari kiloa".

***

Olen kuullut, että ylipainosta saa kyllä vastaavaa palautetta. Multa ei taatusti ikinä! Hukuttakaa jauhelihaan, jos moisesta saatte joskus kiinni...

***

Lopetin lihan syömisen, ainakin kokeiluluontoisesti ja ainakin joksikin aikaa. ("No nyt se sitten kuihtuu lopullisesti" - jep, niin varmaan.) Perusteet ovat moninaiset, mutta jo nyt olen huomannut, että minusta on välittömästi tullut kasvisruuan kävelevä evankelista vaikka en edes ole kasvissyöjä!

***

Miettikääpä, montako erilaista kalaruokaa keksitte tuosta vain päästänne? Entä kasvisruokia? Juu, skaalaa kasvattamassa tässä olen minäkin :)

Seitsemän minusta

2007-07-18T22:51:00.000+03:00

Sanna haastoi minut ja Vennin. Vennistä olen jo paljastanut lähes kaiken blogissa, mutta itsestäni pystyin keksimään helposti paljon paljastamista odottavia (!!!) totuuksia. Tässä seitsemän sellaista, jotka ovat ehdottoman olennaisia mutta silti aika harvojen (?) tiedossa.

1) Olin koulussa kympin tyttö.
2) Olen hämmentävän tyytyväinen itseeni ja elämääni juuri nyt. Eikä tässä vielä kaikki: tiedän täsmälleen, mihin tähtään - töissä, kotona ja vapaa-ajalla :)
3) Olen paljon nörtimpi kuin tunnustan. Rakastan tietskareita ja etenkin verkkoa palavasti.
4) Olen pahasti perfektionisti ja älyttömän kunnianhimoinen kaikessa mihin ryhdyn (ja juu, gradu taitaa olla edelleen kesken tämän vuoksi, ei tästä huolimatta…)
5) (Itsesensuroitu. Ihan kaikkea en ollutkaan valmis paljastamaan.)
6) En ole koskaan kokenut äitiyttä raskaana, en edes vauva-aikana, jonka kuulemma pitäisi olla hirveän rankkaa. Meillä on ollut tuuria...
7) Osaan valehdella täysin pokerinaamalla.

Viimeisen säästin viimeiseksi täysin tietoisena siitä, että sen voi katsoa tekevän tyhjäksi kaikki muut ;) Haastan ainakin Avantouimarin ja Pätkiksen (molemmat bloggaavat suurilta massoilta piilossa).

Luetaan lopusta alkuun

2007-02-11T11:44:00.000+02:00

On olemassa vain yksi tapa lukea sanomalehti, minun tapani. Jotta homma ei olisi liian helppoa, lukemiseen liittyy paljon sääntöjä.

Satakunnan Kansa luetaan etusivulta alkaen kohti takakantta. Jos aika on tiukalla, urheilusivut saa jättää lukematta. Joskus ani harvoin, kun miehen kädet ovat vikkelämmät kuin omat, lehden voi aloittaa myös mistä tahansa palasta, jonka saa pihistettyä. Mahdollisimman pian on kuitenkin pihistettävä loputkin. Myös liitteet luetaan alusta loppuun, aina ennen runkolehteä. Poikkeukset: Virta-liitteestä luetaan vain oman talon tuotanto ja Sunnuntai aloitetaan Pikku Kansa –sivusta, koska Vennin mielestä Gunnar on cool.

Helsingin Sanomat luetaan arkisin järjestyksessä A, D, mielipideosio ja loput. Lauantaisin, jos on vapaapäivä, lehti kuuluu aloittaa D-osiosta (jep, autosivut), sitten luetaan A:ta lukuun ottamatta kaikkien muiden osien lähtöjutut. A-osa luetaan iltapalalla. Lauantain mielipiteet kuuluu jostain syystä muistaa vilkaista vasta sunnuntaina.

Sunnuntai on jo helppo: ensin D kannesta kanteen, sitten E (asunnot – siis jutut, ei sentään ilmoituksia), sitten A. Muut luetaan illalla olohuoneen lattialla, jos aikaa on.

Milloin muuten vannoutunut lopusta-alkuun-sanomalehdenlukija vaihtaa lukusuuntaa? Kun perheeseen tulee ensimmäinen lapsi. Sen jälkeen ei ole enää takeita, kuinka pitkälle lehdessä ehtii, joten lopusta aloittaessa päivän pääuutinen jää suurella todennäköisyydellä aina lukematta. Ei sillä, että se useinkaan olisi mikään menetys... ;)

Flown syvin olemus

2006-09-03T23:43:00.000+03:00

Tiedättekö käsitteen flow, flow-kokemus?

Sehän määritellään esimerkiksi näin: Flow-kokemuksella kuvataan motivationaalista tilaa, jossa yksilö uppoutuu täysin tekeillä olevaan tehtävään tai asiaan. Flow-kokemusta on kuvattu optimaaliseksi motivationaaliseksi tilaksi, joka voi esiintyä sekä luovassa työskentelyssä että kognitiivisessa tehtävässä. Flow-kokemukselle on tyypillistä, että yksilö tuntee saavuttavansa tehtävän tai toiminnan tavoitteet, keskittyy täydellisesti, tuntee pystyvänsä kontrolloimaan tilannetta ja että ajantaju katoaa eli aika kuluu nopeasti. (Lähde)

Minä olen ollut flown vietävänä taas viime päivinä. Olen nimittäin väsännyt nettisivuja (ilmaiseksi, vapaaehtoisesti, autuaana) ja se on tyypillisesti sellaista puuhaa, että en kuule tai näe muuta, sillä uppoudun sataprosenttisesti. Kello oli siis taas kaksi yöllä ja yhä vain värkkäsin. Fiilis on sellainen, että palakoon vaikka mökki ympäriltä, minä teen tätä vielä hetken :)

Olen minä kokenut flown monesti myös töissä, yleensä jotain tosi kiinnostavaa juttua kirjoittaessani. Täydellinen flow-takuu on kuitenkin vain näissä nörtimmissä puuhissa – blogeissa, verkkojournalismissa, nettisivujen väkertelyssä jne - , enkä ole vieläkään onnistunut järkeilemään miksi.

Opiskeluaikana teimme erästä verkkojournalismiprojektia ja sen loppumetreillä vietin monta päivää tietokoneluokassa aamusta iltaan. Usein edes syömättä välillä!!!

En ole flow-asiantuntija, joten en tiedä, miten kävisi, jos onnistuisin hankkiutumaan pelkästään sellaisiin tehtäviin, joissa flow on väistämätön? Että voisin valita nykyisestä työstäni parhaat puolet ja yhdistää ne sellaisiin tehtäviin, joista nautin flow-kokemukseen asti vapaa-aikana. Tulisiko keitoksesta unelmien työ …vai häviäisikö flow, jos sitä ryöstöviljeltäisiin?

Töissä saa kai olla kivaa, mutta kieltääkö joku laki nauttimasta palkkahommista liiaksi? (Pahaa pelkään…)

Tunnustus

2006-08-24T13:05:00.000+03:00

Jos luit edellisenkin merkinnän, viimeistään tämän luettuasi pidät minua täysin kajahtaneena.

Minä tyttö se soitin tänään poliisille naapurin koirasta. HUH.

Seuraa selitys: koira on ihan oikeasti ongelma. Se ei ole oikeastaan edes meidän naapurista, vaan yhden naapuritaloyhtiön perheen koira, herttainen rottweiler (!!!). Tämä pikku söpöläinen on ottanut ihan tavakseen karata kotipihastaan ja aika usein se tulee aidan alta myös meidän pihaamme. Ei ole kuulkaas kovin kiva huomata, että oman yksivuotiaan seuraksi hiekkalaatikolle on ilmestynyt ventovieras julmetunkokoinen hurtta! Kivaa ei tietysti ole sekään, että koira pissii pitkin pihaamme, haukkuu naapurin kilttiä koiraa meidän aitamme läpi ja kaivelee kukkapenkkejä.

Eka kerralla kävin siellä naapurissa ystävällisesti juttelemassa. Toisella kerralla (eilen) sanoin mielestäni asiallisesti mutta tiukasti, että en haluaisi koiraa enää nähdä. Kolmannella kerralla (tänään!) menin taas oven taakse jo pykälän verran raivoissani, mutta mulle ei tietysti enää avattu ovea. (Juu, mä olen nyt se kyttäävä naapurin akka, myönnän.) Eilenkin vastaanotto oli jokseenkin nuiva – ”joo, se menee tosta verkon raosta aina karkuun”. Ikään kuin en sitä jo tietäisi!?

Kun sitten koira hetken päästä TAAS tuli meidän pihallemme, mulla täyttyi mittaristo ja hermoradat ylikuormittuivat. Soitin naapuriyhtiön isännöitsijälle, joka käski soittaa poliisille, koska itse hän ei kuulemma voi juuri mitään tehdä ja poliisin huomautus yleensä tepsii parhaiten. Harkitsin hetken ja soitin. Poliisi suhtautui tosi asiallisesti ja lupasi, että käyvät tapaamassa koiraperhettä. Käski vielä soittaa uudestaan, jos koira jatkaa vaeltelua – ”soita niin monta kertaa kuin tarvitsee”.

Ja nyt voitte lyödä vetoa: kuinka monta tuntia menee, että vihainen rottweiler tulee raatelemaan minut kostoksi?

(Jos rottweiler-perhe lukee tätä tai joku muu pitää mua ääliönä, kertokaapas mulle: mitä muuta olisin muka voinut tehdä? Mä vielä pelkään koiria, varsinkin isoja, ihan kuollakseni... Ja Venni EI pelkää, mikä on tässä tapauksessa jopa astetta pahempi ongelma.)

P.S. Sirkkelistä en käynyt rutisemassa :) Ja se vongutus loppui onneksi "jo" ennen yhtätoista.

Minussa asuu pieni leijona

2006-08-23T22:50:00.000+03:00

Kello on 22:34. Naapurissa sirkkeli soi. Ei voi olla totta!

Onneksi ei ole sentään ihan naapurissa, vaan pari asuntoa on välissä. On silti ihan hilkulla, etten jo ole juossut valittamaan. Tiedän, että sirkkelin seinän takana (sirkkeli on siis pihalla, mutta omistajalla on seinät ympärillä) asuu yksivuotias ja toisella puolella vastasyntynyt ja viisivuotias, perheineen obviously. Jos meidän aidan takana laulaisi sirkkeli tähän aikaan, mä lähtisin tykin kanssa kylään!

Tästä sujuvasti asiaan: olen löytänyt leijonan sisuksistani. Kyllä, olen jo pitkään – aina? – osannut olla tarvittaessa kiukkuinen ja ponteva ja raivotakin. Olen osannut vaatia sitä mikä minulle kuuluu, kiroillut ratin ja tiskin takana sekä kiukutellut vaikkapa onnettomasta palvelusta. Aiheesta vain, tietty. Asiallisesti, ilman muuta. (heh)

Leijona minussa viittaakin nyt siihen leijonaEMOON, jonka vasta nyt olen sisuksistani löytänyt. Auta armias, jos joku häiritsee minun lapseni unta! Varjelkoon, jos joku (aikuinen) kohtelee minun lastani aavistuksenkaan epäkunnioittavasti! En edes uskalla kuvitella, mitä tapahtuisi, jos jonkun hyypiön laiminlyönnin vuoksi Vennille aiheutuisi edes naarmun tapainen...!

Tämän sanottuani en enää ihmettele yhtään, että neuvolassa olen saanut terveydenhoitajalta vain kilttiä hymistelyä, eikä Vennin blogiin ole tullut ainuttakaan kriittistä kommenttia. Olen pelottava, murrr! :D

Taidan mennä nyt haukkumaan nuo sirkkelimiehet.

Minä ja kirjat

2006-08-23T22:16:00.000+03:00

Tämä meemi on kiertänyt jo melkein kaikki (sadat) blogit, joita seuraan. Pitää kai itsekin tarttua, vaikka tää vaikea onkin.

1. Kirja joka muutti elämäsi?
Ekana tulee mieleen Anne Frankin päiväkirja, jonka luin joskus 10-vuotiaana. Ei se nyt mun koko elämääni toki muuttanut, mutta tuolloin teki kyllä järisyttävän vaikutuksen. Olin ihan järkyttynyt, itkin ja muuta. Murrosiän maailmantuska pamahti päälle ennen aikojaan :)

2. Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran?
Näitähän riittää. Kaikki tyttökirjat esimerkiksi – Anna-sarjan ja Runotytöt osaan ihan ulkoa ja muitakin nuortenkirjoja. Kahlaan niitä mökillä edelleen. Perhe jo suorastaan nauraa, kun tuhannennen kerran nappaan käsiini Merja Otavan Minä Annika ÄP:n (tätä kirjaa on yksi kappale mökillä ja yksi kotona kirjahyllyssä!).

Aikuismaisempaa (?!) osastoa edustavat ainakin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin ja Anja Kaurasen (nyk. tietty Snellman) Sonja O. kävi täällä. Jumalat juhlivat öisin kävisi muuten vastaukseksi myös tuohon edelliseen kysymykseen. Ennen sen lukemista en tiennyt, että kirja voi olla niin hyvin kirjoitettu – eli kun kirjassa vaikkapa oltiin aineissa, olin itsekin ihan aineissa. (Siis vain fiilistasolla, en toki aikuistenoikeasti.)

3. Kirja, jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Vaikeaa, vaikeaa. Ei se mikään romaani kai oikein voisi olla, siihen nyt kyllästyisi oitis. Luen yleensä kirjan about päivässä (tavallinen kirja, rento päivä), joten yhden romaanin oppisi ulkoa arviolta viikossa...

Vaan mikä sitten? Jos löytyis vaikka joku tukevaakin tukevampi historiateos, sanotaanko 500 viime vuotta perusteellisesti selostellen, se voisi käydä :) Sivistyisin siellä autiudessa.

4. Kirja, joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi?
Huikentelevaiseksi, hui..? Ehkä lähimmäksi pääsee jo (toistuvasti) mainittu Jumalat juhlivat öisin. Ensilukemalla pääsin suorastaan sfääreihin :)

Jos puhutaan pelkästä hyvästä fiiliksestä, silloin on mainittava Anne Tylerin koko tuotanto. En tajua, miksei niin korkealuokkaista kirjailijaa kehuta enemmän? Kukaan ei tunnu edes tietävän Tyleristä. Uutta kirjaansakaan ei (vuosi sitten) mainostettu missään! Onhan se kai hömppää, jos ihmissuhdejutut sellaiseksi lasketaan – vaan kaunista, älykästä, hyväntuulista, aitoa elämää. (Tämän voisi luulla olevan maksettu mainos, mutta ehei sentään :)

5. Kirja, joka sai sinut sortumaan nyyhkytyksiin?
Yllättävän vaikea kysymys, vaikka olen kuvitellut lukeneeni paljon tunteita herättäviä kirjoja. Olisiko William Styronin Sofien valinta yksi tällainen…? Niin ja se Anne Frank tietty kans silloin aikanaan. Samaa sarjaa ovat molemmat, tiedän.

Myös esimerkiksi Virve Sammalkorven Metsän keskellä maja itketti sekin, vaikka lajityyppi taitaa olla lähinnä psykologista kauhua..? Olin kuitenkin juuri tullut äidiksi ja kirjassa lapselle käy kehnosti, joten ymmärrettävää kaiketi.

6. Kirja, jonka toivoisit kirjoitetun?
No, tämä ainakin on helppo. Kirja, jonka kirjoittajaksi on merkitty Inka Partanen.

7. Kirja, jota et toivoisi kirjoitetun?
Vaikea sanoa, koska en lue huonoja kirjoja, siis loppuun. Mulla on periaatteena, että noin kymmenen prossaa sivuista pitää kahlata, mutta sitten saa – ja pitää – lopettaa, jos ei kolahda.

Tietysti tähän kysymykseen voisi vastata jotain sellaistakin, että se-ja-se kirja on aiheuttanut eniten vahinkoa ihmiskunnalle, se olisi saanut jäädä kirjoittamatta. Minäpä en silti vastaa mitään sellaista. Ensinnäkään en viitsi miettiä mitään noin syvällistä. Toiseksi olen sitä mieltä, että kirjat eivät vahingoita ketään tai mitään – vaan ihmiset.

Silkkaa fyysistä pahoinvointia aiheutti Bret Easton Ellisin Amerikan psyko (siis todella: kuvotti!), mutta tämä katsottaneen kai kirjan ansioksi, joten eipäs toivoteta tätäkään teosta hornaan :)

8. Kirja, jota parhaillaan luet?
Siis mikä niistä? Mullahan on yleensä ainakin pari kirjaa kesken. Nyt on ainakin Jane Austenin Viisasteleva sydän, Will Fergusonin Onni TM ja José Carlos Somozan Clara ja varjot. (Siinäpä skaalaa, eikös!) Niin ja Vennin kanssa luemme Janoschin Suurta Panama-kirjaa :)

9. Kirja, jonka aiot lukea?
Noh, helpompaa olisi ehkä listata ne, joita EN aio lukea. Olen aika kaikkiruokainen ja pohjaton näissä lukuhommissa. Esimerkiksi luin viime viikolla mm. Margaret Atwoodin Oryx ja Craken, joka oli niin hyvä (suosittelen!), että taidan etsiä käsiini muutkin Atwoodin teokset. Näin teen aika usein – yhden helmen kun löydän, kahlaan läpi koko tuotannon. (EN aio lukea mm. ensimmäistäkään Sidney Sheldonia. Pitäähän mun säilyttää edes imagoni rippeet ;)

10. Haasta viisi bloggaajaa.
Bongasin tämän itsekin muualta ”vapaaehtoisesti”. Olkaapa hyvät te muutkin ja napatkaa tästä.

Hautajaiset

2006-08-14T00:03:00.000+03:00

Olen suunnitellut omia hautajaisiani.

Siis täh? Siis apua? Siis ei? Niin, tiedän – kuolema ja kaikki siihen liittyvä ovat jonkinmoinen tabu täälläpäin maailmaa. Siksi sen otinkin puheeksi.

En siis ole masentunut tai onneton tai mitään sellaista. Hautajaiset vain tulivat puheeksi miehen kanssa tässä jokin aikaa sitten, ihan viattomasti, eikä siinä minusta mitään pahaa ole.

Itse asiassa kamalaa on vain se, että edes tosi vanhojen tai erittäin sairaiden ihmisten ei anneta ajatella kuolemaa, kun se muka on niin hirveää (en ole vanha enkä sairas, vain myötätuntoinen). Siis tiedättehän sen keskustelutyypin:

Pappa: ”Kun minä kuolen, muistathan…”
Sinä: ”Voi Pappa, älä nyt tuollaisia puhu. Ethän sinä mihinkään ole kuolemassa.”

Minusta kuolemasta, omasta kuolemasta, pitäisi puhua enemmän. Mistä hitosta muuten kukaan tietäisi, mikä se vainajan tahto on? Eikö juuri sen tahdon tietäminen helpottaisi käytännön järjestelyjä muutenkin raskaalla hetkellä, jolloin pikkuasiatkin voivat tuntua äärettömän suurilta? Ehkä kuolemasta puhuminen voisi helpottaa kuolevan ahdistustakin, siis jos tuntee kuolevansa (ja jokainen tuntee joskus, luulisin)?

Kuinka moni mummeli oikeasti haluaisi sen kalleimman ruumisarkun, seitsemän sorttia muistotilaisuuden pitopöytään ja roisin perintöriidan? (Mummeli halusi vain orvokkeja haudalle ja koiralle hyvän kodin, vaan kun kukaan ei koskaan antanut kertoa.)

Takaisin minuun, vaikka en mummeli olekaan enkä ajatellut kuolla vielä 50 vuoteen. Minä haluan tuhkauksen ja tuhkan mökkisaaren lähelle mereen. Papista ei ole väliksi, eikä virsistä, mutta saahan noitakin olla, jos tykkäätte. Pari kivaa laulua voisi joku laulaa, ainakin sen Niin kaunis on maa (joo joo, olen sisimmältäni aika nyyhky). Minä en halua mitään lehti-ilmoituksia (hyvä ihme sentään, en todella!) enkä kirkkomaan multaa. Jos jonkin sortin hautapaasi halutaan, siitä vain (sinne mökille mieluiten), mutta ei ristiä kuitenkaan. Kiva voisi olla vaikka puu, siis elävän puun istutus. Ei haittaa edes jos se seuraavana kesänä kuolee kuivuuteen, ajatus on tärkein :)

Perintöasioihin palaan sitten joskus, kun minulle on kertynyt jotain testamentattavaa. Arvelisin, että parikymmentä vuotta vielä menee.

Voihan sitä tietysti niinkin ajatella, että hautajaiset eivät ole vainajaa varten, vaan eläviä – siis heidän lohdukseen tarkoitettu. Mutta kyllä minusta hautajaisissa yleensä on koskettavimmalta ja lohdullisimmalta tuntunut se, mikä on ollut juuri vainajaa varten ajateltua: pois nukkuneen lempilaulu, arkun laskeminen sukulaisten viereen, kukat kuten hääkimpussa joskus vuosikymmeniä sitten tai muu henkilökohtainen. Se on surun terapiaa se, juuri omaisille...

Nakuna netissä

2006-07-25T23:59:00.000+03:00

Ikuisuuskysymys: miten paljon netissä ja blogistanissa voi / pitää / kannattaa / uskaltaa itsestä paljastaa?

Minun linjani on tähän asti ollut sellainen, että melkein kaiken. Full monty, siis, noin likimain. Linja on valittu sattumanvaraisesti ja harkitsematta, mutta ei kaduta.

Mielestäni minulla ei ole mitään menetettävää. Enhän kulje kadullakaan huppuun piiloutuneena, puhelinnumeroni on julkinen ja kun olen töissä, nimi (joskus kuvakin) on usein lehdessä. Mielipiteitäni en ole koskaan salaillut (öhöm, sanovat nyt sankat joukot, olisiko joskus syytä?).

On tietysti ihan tosielämää, että täällä virtuaalimaailmassa, kuten tavallisessakin, pyörii myös epämääräistä väkeä. Ihmisten henkilöllisyyksiä on käytetty väärin, on ollut ahdistelujuttuja ja muuta sekopäistä.

Toisaalta jos joku haluaa soitella minulle pilapuheluja, numeron saa selville noin kuudessa sekunnissa – oli minulla blogia tai ei. Kaikkea muuta kivaa minusta löytyy googlettamalla, senhän taitaa jo jokainen psykopaattikin.

Tietysti minulla jotain rajoituksia nettialastomuudelleni - rinnastettavissa ehkä miniatyyribikineihin, joita en kyllä livenä käytä ;) (vaikka bikinikuva itsestäni päätyikin äsken puolivahingossa nettiin - huh!). Puhelinnumeroani en ikinä kirjoita verkkosivuille. Keskustelupalstoilla saatan esiintyä nimimerkillä. En kerro blogissa, koska olemme matkoilla tai koska olen home alone. En julkaise lupaa kysymättä kuvia, joissa on muita ihmisiä kuin minä ja perheeni. Vaihdan salasanojani taajaan ja nettilomakkeisiin täytän yleensä jonkun toissijaisista sähköpostiosoitteistani.

Jos itse olen netissä vain melkein nakuna, lapsiressuni olen singonnut virtuaalimaailmaan täysin kelteisillään. Vennistä maailma tietää halutessaan kaiken. Siitä saan varmasti kuulla viimeistään silloin kun poika on murrosiässä. Ellei siihen mennessä koko netti ole jo kaatunut ;)

Oliskohan tässä?

2006-07-22T23:15:00.000+03:00

Juuri edellä kaipasin metablogia linkkivinkkilähteekseni. Ja kas, mitä löysinkään! Jospa Blogiskoopista tulisi hyvä mesta?

Ilmianna metablogi!

2006-07-21T14:17:00.000+03:00

Olen viime aikoina hurahtanut lopullisesti blogeihin. Feedreaderini seuraa puolestani jo yli 40:ää blogia (huh!) ja lisäksi piipahtelen säännöllisesti joissakin, joilla syöttöä ei ole. (Tähän päälle uutiset ym. – alkaa tuo laatuaika aviomiehen kanssa jäädä vähiin :)

Mitä enemmän blogistania ja vaikkapa Blogilistaa kahlaan, sitä selvemmin huomaan, mikä täältä puuttuu. Tai ainakin käsittääkseni puuttuu – korjatkaa HETI jos olen väärässä!

Blogistan tarvitsee blogiblogin. Blogisanomat lopetti, kun ylläpitäjät uuvahtivat taakkansa alle, eikä mitään vastaavaa ilmeisesti ole. Puhun siis nyt suomenkielisestä blogimaailmasta, muualla hyviä blogiblogeja kyllä on. Joillain lehdillä ja vastaavilla on palstoja (myös verkossa), joissa arvioidaan ja esitellään blogeja, mutta tarvittaisiin myös paljon monipuolisempi blogiblogi.

Blogisanomien jäähyväisissä Mediaopettaja ehdotti, että sanomat olisi helpointa korvata blogilla, johon kaikki tai ainakin monet bloggaajat voisivat syöttää suosituksiaan ja / tai arvioitaan. Ehdotus on niin hyvä, että olen jopa harkinnut toimeen tarttumista.

Ongelmaton tuo juttu ei tietysti ole. Ensinnäkin, jos tuonkaltainen blogiblogi ottaisi kunnolla tulta, siitä tulisi nopeasti myös työläs – vaikka kirjoitustyö olisikin jaettu ns. kaikille kiinnostuneille.

Toinen ongelma on siinä, millä kriteereillä suosituksia voisi tehdä. Entä jos joku kehuisi nimimerkin takaa omaa blogiaan tai vaikka kaverin blogia? Sivusta tulisi mainospalsta, eikä siten edes puoliluotettava vinkkisivu. Tietysti voisi edellyttää, että metabloggauksen tekijä julkaisisi tekstinsä myös omassa blogissaan, jolloin erilaiset jääviydet paljastuisivat vääjäämättä (aina löytyy joku tarkka kommentoimaan).

Kevyintä olisi ehkä sitten kuitenkin aloittaa tekemällä arvioita itse, ilman aikatauluja ja deadlineja. En itse edes yrittäisi sitä mitä Blogisanomat; on yksinkertaisesti mahdotonta seurata koko blogosfääriä edes pintapuolisesti.

Unelmien täyttymys olisi saada joskus työpaikan pomot vakuutettua siitä, että blogiblogi toimisi hienosti myös maakuntalehden verkko- ja paperisivuilla. Saisin palkkaa bloggaamisesta, sehän vasta olisi mahtavaa!

Mutta siis: onko jossain jo tällainen (hyvä, monipuolinen, jopa kattava) blogiblogi? Missämissä?

Uhkailijatoimittaja tässä hei

2006-07-20T15:06:00.000+03:00

Lisää terveisiä Areenasta. Nyt piti puhua maakunnan ja pk-seudun suhteesta uutisissa ja mediassa. Sitäkin sivuttiin… :) Oikein hyvä keskustelu, tätä lisää.

Maria Guzeninaa en ole ennen kuullut ja täytyy sanoa, että petyin. En vain ollut eri mieltä melkein kaikesta vaan jäin melkein joka lauseen jälkeen kaipaamaan perusteluja.

Esimerkiksi näin häntä kuulin (ei suoria sitaatteja kuitenkaan, eihän tässä töissä oltu)

- Maakuntalehdet todellisuudessa vahvasti puoluesidonnaisia, puolueettomuus vain teeskentelyä.
- Valtaosa (Satakunnan Kansan?) toimittajista on hengeltään demareita.
- On syytä pelätä, että sivistys katoaa tästä maasta, kun journalismi on yhä pinnallisempaa ja pintapuolisempaa.

Etenkin tuo viimeinen jäi ihan kismittämään, sen verran yleisestä kauhukuvasta on kyse. Toki on heitäkin, joiden maailmankuva on Seiskan varassa. Silti ei edes Maria G. voine kiistää, että mediakentän huima monipuolistuminen on lisännyt näkökulmia ja aiheiden kirjoa sekä laajentanut laatuskaalaa (skaala venynyt molempiin suuntiin!). On hirvittävää yleisön aliarviointia kuvitella, etteikö se ns. tavis kykenisi valitsemaan ja kriittisesti lukemaan mediaa.

Toki on totta myös se, mitä mm. Pekka Karhuvaara totesi: mediakeskustelua käydään Suomessa liian vähän, ainakin isoilla areenoilla (sic!). Siihen toivon minäkin parannusta.

Paras heitto taisi tulla Aarno "Loka" Laitiselta, vaikka en olisi ikinä uskonut olevani hänen kanssaan mistään näin samaa mieltä. Loka piikitti meitä mediaihmisiä siitä, miten olemme antaneet ”uhkailujournalismista” syntyä niin suuren bisneksen. Hän viittasi ennen kaikkea ympäristöuhkiin, joita suoltavat lukemattomat tahot (”viherpiipertäjät”, joita on kuulemma virkamiehistä poliitikkoihin) ja joita journalistit kuuliaisesti painavat lehtiin ilman kritiikin häivää.

Minä olen – tietysti! – sitä mieltä, että ympäristöasiat ovat tärkeitä jne. Vaan sepäs ei olekaan pointti. Pointti on se, että uhkakuvien edessä media on liian usein polvillaan. Uhathan ovat niin herkullista materiaalia! Kuten yleisöstä huomautettiin, sama pätee myös esimerkiksi rikollisuudella uhkailuun ja moneen muuhunkin median lempiaiheista. Esimerkiksi huumeista on tehty karmea peikko, joka vaanii Pihtiputaan mummoa aivan liiterin kulmalla, hui kauhistus. Mittasuhteet ovat monesti niin hukassa ettei tosikaan, eikä lähdekritiikissäkään ole kehumista.

Tunsin piston sydämessäni… :)

Hyvä yritys

2006-07-19T14:25:00.000+03:00

Terveisiä Suomi-Areena-keskustelusta. Puhuttiin Satakunnan tulevaisuudesta (huh). Äänessä oli kunnallispoliitikkoja ja eduskuntavaaliehdokkaita (huh huh).

Ihan kamalasti uutta ei kyllä jäänyt käteen, vaikka yleisökin oli jokseenkin aktiivista (se oli tosi jees!). Työpaikkoja tarvitaan, palvelut kuntoon, liikenneyhteyksiä parannettava eli diiba daaba tuttu kaava.

Hiukan jäi vaivaamaan se, että monta kertaa esiin nostettiin yrittäjyyden tukeminen, jotta maakuntaan saataisiin luotua uusia työpaikkoja. Kyllä, yrittäjät ja yritykset ovat tärkeitä, mutta ei yrittäjyydestä silti miksikään viisastenkiveksi ole. Nyt jo on merkkejä siitä, että pienyrittäjyys on yhä useammassa tapauksessa vain pätkä- ja paskatyön yksi alalaji. Yritykset ulkoistavat työn pikkufirmoille ja samalla ulkoistetaan kaikki velvoitteet.

Okei, paluuta niihin ”kaikille vakipaikka tai eläkevirka” -aikoihin ei ole, sen myönnän ja hyväksyn. Silti on isojen firmojen (puhumattakaan kuntatyönantajasta!) ihan turha kuvitella, että vakituinen työntekijä on vain ylimääräinen kustannuserä ja vastaava hyöty ilman tappioita saadaan ostamalla työsuoritus pienyrittäjältä – tai mikä vielä hirveämpää, vuokratyöfirmalta. Vaikka onhan se kätevää: yksi yrittäjä tekee helposti ainakin kahden vakityöntekijän työt, vuokratyöntekijä vielä useamman. Sitoutumista ja pitkäjänteisyyttä ja mielenterveyttä on kyllä silloin turha odottaa, mutta ehkä se ei olekaan tärkeää.

Joo joo, yrittäjä on itsenäinen ja vapaa ja saa työstään vaikka mitä tyydytystä. Vaan tuokaapa minulle yksi läpeensä onnellinen pienyrittäjä niin minä tuon vastineeksi heti kymmenen onnetonta, rasittunutta ja kyykytettyä (toki moni osuu tähän väliinkin). Yrittäjyys ei yksinkertaisesti sovi kaikille eikä siksi riitä merkittäväksi ratkaisuksi työpaikkapulaan. Ei ainakaan silloin, jos tuetaan yrityksiä, joiden tarkoitus on vähentää muiden yritysten henkilöstötarvetta.

P.S. Keskustelussa nousi esiin (jo vanha) ehdotus siitä, että Satakunnasta ryhdyttäisiin toden teolla tekemään energiamaakuntaa. Siis ei vain mitään ydinvoimalakeskittymää, vaan esimerkiksi tuulivoimaedelläkävijää. Kannatetaan!

Jazztyttö, jazztyttö

2006-07-16T21:54:00.000+03:00

En ole asunut Turussa kymmeneen vuoteen, mutta silti esittelen itseni aina turkulaiseksi. Yhä useammin kuitenkin huomaan, että minussa taitaa asua myös pieni porilainen (vaikka viimeksi tänään meillä pohdiskeltiin muuttoa täältä pois…).

Erityisen vahvasti se pieni porilainen nostaa päätään näin kesällä, kun jatsit ja muut vetävät kaupunkiin sankat joukot ystäviä, sukulaisia ja puolituttuja, joille pääsee esittelemään paikkoja.

Ja voi vitsi mitkä jatsit täällä taas on alkamassa! Ensin viisi päivää ilmaista ohjelmaa lapsiperheille aamusta iltaan. Ohessa alkumaistiaisia muille tulevasta jazzhumusta. Sitten viikon puolivälissä tajuton marssitus yhteiskunnallista keskustelua Suomi Areenalla. Loppuhuipennuksena ne varsinaiset jazz-päivät.

Lastenhoitopoliittisista syistä taidan missata sen varsinaisen jazz-tarjonnan tänä vuonna aika totaalisesti (yritän paikata vajauksen lastenkonserttipuolella). Suomi Areenaa sen sijaan odotan niin uteliaana, että raahaudun paikalle vaikka vaunujen kanssa.

Ei kai tilaisuuksiin sentään ole alaikärajaa? :)

Olen ruksannut ohjelmasta kaikkiaan 11 keskustelutilaisuutta EU-politiikasta mediaan ja uskonnosta tasa-arvokysymyksiin. Voi olla, että en ihan ehdi jokaiseen...

Turhan raskaita aiheita kesäpäivien ratoksi? Ehkä, mutta entäpä jos näissä tilaisuuksissa – edes yhdessä niistä?! – yllettäisiin vaikkapa niiden parhaimpien kokemieni yliopistoseminaarien keskustelutasoon? Tai edes sinne päin, edes laadukkaan kapakkadebatin tasolle, sekin olisi jo jotain!

Kyynikko minussa kyllä puhkuu, että nimekäs puhujakaarti on lupautunut mukaan vain ilmaisten jazz-lippujen toivossa ja että mahdollinen yleisö saapuu paikalle ainoastaan televisiokameroita varten. Vaan eipäs kyynistellä nyt, kun se on oikein ylemmältä taholta kielletty ;)

Jos muista ei irtoa älykästä argumentointia ja asiantuntevia jatkokysymyksiä, minun on varmaan pakko sulattaa äitiyden syväjäädytys aivolohkoistani ja tarjoutua avaamaan suuni. Olenhan sentään turkulainen.

Vesipöhö

2006-07-16T14:13:00.000+03:00

Satakunnan Kansa kirjoitti tällä viikolla kesän – todellisuudessa kai jo viime kesän – hitistä, kotipihojen megauima-altaista. Ei siis niistä pienistä puhallettavista, vaan sellaisista, joihin jo mainoksenkin mukaan mahtuu ”koko suku polskimaan”. Jutussa pohdiskeltiin veden puhdistusta ja altaiden saatavuutta. Sivulauseessa tuli mainittua, että tuommoinen allas nielaisee tuhansia litroja vettä.

Haastateltu hygieenikko suositteli, että vesi vaihdettaisiin useammin kuin viikoittain, mieluiten päivittäin. Siis herranen aika – tuhansia litroja vettä päivittäin! Mihin käytetty vesi lorutetaan, nurmikolle vai? Ja mistä se edes tulee, keittiön hanastako? Minä kun olen tuntenut huonoa omatuntoa, kun olen antanut lapsen kastella ”kukkasia” (eli lähinnä omia kenkiään) jopa monta kastelukannullista päivässä.

Sattumalta samana päivänä keskusteltiin YleX:llä pullovedestä, tuosta todellisesta turhakkeesta. Tajutonta, että sitä juodaan Suomessa yli 100 000 litraa joka kuukausi, vaikka hanasta tulee ihan juomakelpoista ja paikoin jopa hyvänmakuista vettä.

En minä itse mikään pyhimys tietysti ole. Meillä on pihalla puhallettava uima-allas (vetoisuus 68 l), ja isommissa, julkisissa uima-altaissa viihdyn kiitettävästi. Pullovettä en ole ostanut kuin ehkä kaksi kertaa elämässäni, mutta tosi usein tulee ostettua pikkupullo limua, ja se vasta idioottimaista onkin.

Vähän tässä siis pelottaa, että jo silloin kun oma lapsi on aikuinen, meille vuosituhannen vaihteen tuhlureille naureskellaan – tai vielä surullisempaa, meitä paheksutaan rankasti. Biologian tunnilla kerrotaan ajasta, jolloin ilmainen juomavesi valutettiin nurmikolle ja kaupasta raahattiin muoviin pullotettua kamaa juotavaksi. Hävettää jo valmiiksi.

Taisi vielä olla niin, että melkein puolet pulloissa myytävistä "lähdevesistä" on – kraanavettä!

Piloillehemmottelija

2006-07-12T14:22:00.000+03:00

Yksi haastavimmista asioista lastenkasvatuksessa on ”missä vaiheessa”. Missä vaiheessa lapselta voi vaatia, että ruuasta edes valtaosa päätyy suuhun eikä esimerkiksi tapettiin? Missä vaiheessa lapsen kuuluu osata aakkoset takaperin ja Maamme-laulu ruotsiksi? Missä vaiheessa lapselle on ostettava mikäkin hilivitkutin, kun muillakin kerran on?

Lapsen taitojen ja tarpeiden arvioiminen on vaikeaa, koska lapset oppivat asioita, kantavat vastuuta, kehittyvät ja taantuvat tosi eri tavoin. Kalenteriin katsominen ei auta, eikä synttärikakun kynttilöiden määrä kerro juuri mitään.

On kuitenkin suorastaan kipeää, että aikuisten epätietoisuuden vuoksi lapsilta tunnutaan vaativan ihan kamalan paljon ihan kamalan nuorena. Lasta kun ei kuulemma saisi hemmotella tai totuttaa huonoille tavoille.

Okei, tokihan näin voi käydä. En itsekään ehkä ostaisi kaksivuotiaalle mopoa tai syöttäisi koululaiselle jäätelöä joka aterialla, jos tämä sellaista hoksaisi pyytää. Yli hilseen meneviä kasvatusneuvoja tulvii silti ovista ja ikkunoista, vaikka meillä on vasta yksi yksivuotias.

Vauva pitää nukuttaa heti omaan sänkyynsä, muuten se vielä tottuu liikaa äidin läheisyyteen.
Ai, lapsi voi saada liikaa läheisyyttä ja turvaa...? En ole kyllä koskaan kuullut kenestäkään, joka ei olisi lopulta siirtynyt vanhempien vierestä omaan sänkyynsä. Enkä kenestäkään, joka olisi häiriintynyt liiasta huolenpidosta.

Älä nyt vain totuta sitä nukahtamaan rinnalle, muuten se ei opi koskaan nukahtamaan itse.
Aha, ja sitten se kai valvoo loppuikänsä, kun imetys lopetetaan?

Lapsella on siinä-ja-siinä iässä (useimmiten kuulee, että noin 4-5-kuisena) herkkyyskausi lusikalla syömiseen, silloin pitäisi kiinteät heti aloittaa, että lapsi oppisi.
Tietääkseni jopa aikuiset apinat oppivat syömään lusikalla, joten tuskin se herkkyyskausi viimeinen mahdollisuus on.

Vieläkö se syö yöllä? Kyllä sinä nyt hemmottelet sen piloille, äkkiä unikouluun! Ei sillä voi nälkä olla.
Tähän sanon vain, että mitä se muille kuuluu, mitä meidän sängyssämme yöllä tapahtuu.

Kyllä lapsen pitää tottua siihen, että on elämää ympärillä. Älkää nyt vain hyssytelkö liikaa.
Nukkuisitko itse sirkuksessa?

Lapset ovat niin joustavia, ei niiden vuoksi tarvitse koko elämää pistää uusiksi. Lapset kainaloon vain ja liikkeelle.
Kukahan siinä ensimmäisenä hulluksi tulee, kun yliväsynyt kersa karjuu uupumustaan?

Välillä tuntuu siltä, että pian vanhemmat alkavat sisustaa esikoiselleen omaa yksiötä jo odotusaikana, jotta lapsi pääsisi mahdollisimman pian omilleen, eikä vain missään tapauksessa tottuisi liikaan huomioon.

Minä väitän, että meillä kaikki pikkuisen elämän isot muutokset – esimerkiksi nukkumiseen ja ruokailuun liittyvät – olisi voitu siirtää vuodella eteenpäin, eikä siitä olisi ollut mitään haittaa. Päinvastoin. Vaikka vanhemmat tietysti pääsevät helpommalla, jos sen joustavan lapsukaisen opettaa heti synnytyslaitoksella lämmittämään itse ruokansa mikrossa...

Kokemus tuo kai edes joskus järkeä mukanaan – sanovat ainakin, että suunnilleen ne perheen kolmannet tenavat ja siitä eteenpäin saavat olla vauvoja, taaperoita, lapsia pidempään kuin ensimmäiset testiversiot.

Aarre löytynyt ja nörttitesti

2006-07-06T22:59:00.000+03:00

Taas positiivista vaahtoa (herranen aika!).

Tällä kertaa olen – taas – innostunut kivasta teknisestä hommelista, joka yllättäen on säästänyt minulta aikaa. Yleensähän uusi intohimon kohde vie, kuluttaa, vaatii aimo lohkaisun vähäisestä vapaa-ajastani, mutta tällä kertaa siis ei.

Tämä aarre on rss/atom-syöttö. Voi rakkaat ihmiset, kokeilkaa!

Ja jotta outo(?) sanayhdistelmä ei säikäyttäisi, heti perään lyhyt selitys. Netistä ladataan ilmainen pikkuohjelma omalle koneelle (esim. Feedreader). Ohjelmaan syötetään tiedot nettisivuista, joita halutaan seurata (blogeja, uutisia tms.). Kun ohjelman tämän jälkeen avaa, se kertoo heti, mitkä sivut ovat edellisen kerran jälkeen päivittyneet. Uudet tekstit voi lukea suoraan ohjelman avulla tai sitten voi mennä nettiin ja lukea sivun sitä kautta. (rss ja atom-termit viittaavat siihen ”kieleen”, jota nuo ohjelmat lukevat. Esimerkiksi tämän sivun atom-osoite on http://vaahtoa.blogspot.com/atom.xml.)

Käyn joka päivä tarkistamassa vähintään 20-30 nettisivua, blogeja ja uutissivuja, joista vain muutama kerrallaan sisältää uutta kamaa. Nyt ei tarvitse enää piipahtaa sivuilla turhaan. Ajan säästö on merkittävä! (Noh, tokihan alan nyt rohmuta seurattavia sivuja entistä kiivaampaa tahtia, mutta ei puhuta siitä…)

Näemmä insinöörit kehittävät ratkaisuja ongelmiin ennen kuin niitä ongelmiksi edes tunnistan :)

****

Olen melko varma, että viimeistään nyt pidätte kaikki minua nörttinä. Ei se mitään, olen samaa mieltä – enkä sitä edes häpeä, päinvastoin.

Toisaalta, mitenkäs nörtti oikein määritellään? Varmaan tuhannella eri tavalla, mutta tietysti ainut oikea kriteeristö on itse luomani. Eli:

Nörtin

1) …tärkein kodinkone on tietokone.
2) …vapaa-ajasta valtaosa kuluu koneella.
3) …tietokone on varusteltu huolella ja harkiten, rahaa säästelemättä (toki tulotasoa mukaillen).
4) …tietokonepulmien ensimmäinen ratkaisu on omassa päässä. Vasta kun kaikki omat kikat on kokeiltu – ja niitä riittää – nörtti pyytää apua. Yleensä nörttikaveriltaan, ilmaiseksi tietysti.
5) …sosiaalisista kontakteista valtaosa toimii kokonaan tai osittain verkon välityksellä.

Entä minulla?

1) Ei. Tietokoneen häviäminen aiheuttaisi takuulla näppylöitä, mutta pahinta se ei ole. Pyykkikone on meidän perheen keskipiste. Ilman sitä tulisin hulluksi.
2) Kyllä, jos vapaa-ajaksi lasketaan Vennitön aika. Unta ei kai sentään vapaa-aikaan lasketa? Niin hullu en ole, että tinkisin unesta tietokoneen vuoksi. Paitsi nyt :)
3) Ei. Ihan peruskone. Ohjelmia ehkä keskivertoa enemmän.
4) Kyllä ja ei. En ole ihan avuton. Mielelläni ensin sotken koneen lopullisesti ja vasta sitten soitan helpdeskiin :) Nörttikavereita ei kuitenkaan ole liikaa.
5) Ei ja ehkä. Olen koukussa blogeihin, postituslistoihin ja pariin keskustelupalstaankin. Tunnen joitain ihmisiä pelkästään verkon kautta. Sosiaalisempi olen silti elävänä, vaikka tämmöinen kotihiirulainen olenkin.

Lasketaanpa siis: sain nörttiasteikolla pisteitä noin kaksi kautta viisi, jos kaksi viimeistä kelpaa puolikkaan pisteen arvoisiksi. Ei kovin nörde siis.

Kuinkas Sinä, arvoisa lukijani, sijoitut nörttiasteikolla?

Kiinteistövälittämättömyys

2006-07-05T22:56:00.000+03:00

Tästä olen jo pitkään halunnut vaahdota, oikein sormet syyhyävät!

Taustaa: olemme jo vuoden päivät etsineet taloa. Siis sitä ihka oikeaa ekaa omakotitaloa, joka lopullisesti sinetöisi keskiluokkaisuutemme. Kiirettä meillä ei ole, kun tässä – sinänsä tosi kivassa – nykyisessä rivarinpätkässä olemme asuneet vasta reilut kaksi vuotta, eikä tuo tulevaisuus muutenkaan ole ihan lukkoon lyöty, edes kotipaikan vertaa.

Vaan mieli tekisi taloa. Joten ei kun katselemaan. Jos kiva koti tulee eteen, kaupat tehdään takuuvarmasti.

Olemme vuoden aikana käyneet katsomassa ehkä kolmisenkymmentä taloa. Näistä vain pari on ollut ihan hakuammuntaa, muihin olemme lähteneet aika tositarkoituksella. Eteen on tullut pelkkiä järkytyksiä järkytyksen perään. Ei, ei talojen vuoksi, vaikka uutta ei meillä vielä olekaan. Vaan ne myyjät!

Yhtään myyntipuhetta en ole kuullut. Kukaan välittäjistä ei ole osannut kertoa asunnosta mitään sellaista, mikä ei paperilla jo lukisi tai muuten olisi ilmeistä. Yksikään ei ole antanut sellaista vaikutelmaa, että olisi meidän tai edes myyjän asialla. Välittäjät suhtautuvat työhönsä kuin portsarit: kun asiakas on kävellyt ovesta sisään (tai ulos!), kiinnostus loppuu siihen. Näin tapahtuu niin massanäytöissä kuin visiiteillä intiimisti vain välittäjän ja meidän kesken.

Muutama asunnonvälittäjä on sentään avannut suunsa. ”Mitä etsitte?” ja ”Saanko puhelinnumeron?”. Humalaiset miehet baaritiskillä ovat verbaalisesti lahjakkaampia. Lienee turha mainita, että soittoja ei ole tullut – ja me olemme sentään tavanneet välittäjiä takuulla jokaisesta kaupungin välitysfirmasta.

On tietysti mahdollista, että asunnonvälittäjät ovat olleet niin ammattilaisia, että ovat olleet haistavinaan meissä ”ikuiset hakijat”, joille mikään talo ei riitä. Vaan vikaan menee sielläkin. Emme ole epätoivoisia, mutta tuskin myöskään liian ronkeleita. Enkä sitä paitsi usko, että välittäjilläkään olisi varaa olla turhan nirsoja asiakkaiden suhteen.

Itse asiassa huolimatta tästä kaikesta olemme jo törmänneet yhteen nappitaloon, johon olisimme hyvin voineet rakastua (taisin vähän rakastuakin!). Ilahdutti, että juuri sen talon myyjä oli innokas ja energinen. Pahoitteli kyllä, että talosta oli jo tehty tarjous, mutta lupasi etsiä meille muita ehdokkaita.

Kävimme katsomassa pari muuta, emme rakastuneet. Kului pari viikkoa ja huomasimme sen ihanan talon jälleen myytävien palstalla, kuvan kera. Mitä pirua?!? Kiinteistövälittäjä, jolle olin takuuvarmasti rakkauteni (siis taloon) paljastanut, ei vaivautunut sen vertaa, että olisi soittanut meille ja ilmoittanut, että tarjous oli hylätty ja talo edelleen kaupan. Voi perskeles.

Suivaannuin niin, että rakkaus taloon kuoli.

Tulee uusia taloja, tiedän, ja tässäkin on kiva olla. Muuttaminen on sitä paitsi mänttiä. Vaan mistä kummasta löydän työstään tykkäävän asunnonvälittäjän sitten joskus, kun talo on saatava?

Elävä ystävä

2006-07-04T14:32:00.000+03:00

Vaahtoaminen ei ole pelkkää ruikutusta, tässä todiste.

Eilen illalla sekosin aivan täysin, siis innosta. Juttelin mesessä ystäväni kanssa ja tämä kytki web-kameransa päälle. Siis vitsi miten hienoa! :D Tuskin maltoin mennä nukkumaan, kun keuhkosin miehelle kamerayhteyden eduista. Ja ukko oli sentään istunut vieressä kun roikuin mesessä...

Tietysti tiesin, miten weppikamera toimii. On meilläkin puhuttu sellaisen hankkimisesta jo sata vuotta. Myös skypen käyttöä ollaan suunniteltu iät ja ajat. Miksiköhän silti vasta ystävän näkeminen livenä sai minut innostumaan noista vempeleistä ihan sekoamiseen asti?

Olin jotenkin ajatellut, että kamerasta ei juuri ole iloa, jos vain toisessa päässä yhteyttä on sellainen, ja meidän tutuistamme ei taida juuri kenelläkään vielä olla kameraa. Mutta sehän olikin ihan höpönlöpöä.

Olen nähnyt ystäväni viimeksi …en edes muista koska, kauan siitä siis on. Eilen näin silti ystävän söpön vauvamahan ja perheen uuden kodin. Mesessäkin oli ihan toista jutella, kun näki toisen naamasta reaktiot ennen kuin vastaus tuli perille. Kyllä meilläkin on kotona monenlaista näytettävää tutuille ja sukulaisille – kotiäidin homssuisen ulkomuodon lisäksi ;)

Onko minustakin tullut jo niin vanha ja kalkkeutunut, että oivallan uusien laitteiden näppäryyden vasta kun joku kädestä pitäen näyttää? Huokaus...

Tänään menemme ostamaan meille weppikameran ja luurit. Eläköön tekniikka!

Kenen kakarat

2006-07-01T22:29:00.000+03:00

Koska tämä aihe on nyt sydäntä (konkreettisestikin) lähellä, aloitan vaahtoilut tästä – eli vauvoista ja siitä, kuka niitä oikein hoitaa ja siitä, mitä siitä sitten seuraa.

Olin tukehtua pullaan, kun luin Hesarista Turun Sanomien toimitusjohtajan Keijo Ketosen kommentit naisista työelämässä (tästä myös mm. Ryytimaalla). Ketosen mukaan naiset on luotu lapsia tekemään, miehet taas töitä paiskomaan. Ihan turhaan siis kävin minäkin kouluni ja kipusin uratikapuiden alkuaskelmille...

Ymmärrän itse asiassa yllättävän hyvin Ketosta, samoin kuin niitä lukuisia muita (työnantajia), jotka ajattelevat samoin. (Uskomattoman törppöä vain, että ei viitsi pitää takapajuisia ja vanhanaikaisia asenteita omana tietonaan.) Olen itse loistava esimerkki siitä, miten nuoret naiset kyykyttävät firmoja, jotka hyvää hyvyyttään ovat työpaikan tarjonneet: allekirjoitin vakituisen työsopimuksen ja PIM! yhdeksän kuukautta myöhemmin kävelin synnärille. Kalliiksi taisi tulla firmalle tämä epäkiitollinen perheprojektini.

Vaan entä sitten? Ihmiset lisääntyvät (myös miehet), piste. Lisääntyminen on väistämätöntä ja suorastaan välttämätöntä, jopa Ketosen on se myönnettävä. Niinpä lisääntymisen vuoksi syrjiminen työelämässä on jokseenkin sama asia kuin se, että työnantajat alkaisivat työhönoton yhteydessä vaikkapa karsia hakijajoukosta geenitestien avulla potentiaalisesti sairaat ja helposti ylipainoa keräävät tyypit. Ettei tulisi saikkarikuluja...

Yksinkertainen, ainakin osittainen ratkaisu pomojen murheisiin olisi se, että kaikki työnantajat jakaisivat vanhempainvapaista aiheutuvat kulut. Tätähän on yritetty saada Suomessa toteutumaan jo ties miten kauan. Mikä piru siinä on niin vaikeaa? Yhdessäkään korviini kantautuneessa tuota ideaa vastustavassa kommentissa ei ole vielä toistaiseksi ollut järjen hiventäkään.

Satumme elämään valtiossa, jossa jaetaan aika monia muitakin kuluja. Rahat näihin kuluihin kerätään verotuksella, jolta ei välty kukaan. Aivan sama minulle, millä systeemillä nuo vanhemmuuden kulut työnantajien kesken jaetaan, mutta miksi kummassa niitä ei nyt ryhdyttäisi jakamaan, jos se vähän toisi helpotusta tähän ongelmaan. Siis tähän naisten epäkelpoisuuteen työelämässä.

Pitäisi melkein todeta, että jos jakaminen onnistuu Ruotsissa, sen pitäisi onnistua meilläkin! :)

Vaan mitä täällä ehdotetaan: maksetaan isälle kotona olemisesta enemmän kuin äidille. Äidit pääsevät vaikka suoraan synnäriltä takaisin töihin ja muuttuvat äkisti tosi halutuksi työvoimaksi. Voi Venäjä!

P.S. Mitä Ketoseen tulee, asenne on kyllä ollut tiedossa jo ennestäänkin. Nyt kun tuo halusi sen vielä valtakunnallisesti virallistaa, seuraus on selvä. Omaan nilkkaan kalahtaa. Itse en ainakaan edes hae moiseen lehteen töihin niin kauan kuin siellä vallitsee moinen henki. Enkä varmasti ole ainut. Kenen menetys? No Turkkarin tietysti! ;)

Vaahtoa ja roiskeita

2006-07-01T10:28:00.000+03:00

Tämä blogi alkaa, koska sitä tarvitaan. Kipeästi.

1) Minulla on tarve kirjoittaa - ja vaahdota.
2) Läheisillä on tarve säästyä vaahtoamiselta tai edes selvitä vähemmillä roiskeilla.

Minä olen aina ollut kova tyttö vaahtoamaan, milloin mistäkin. Rippikoulussa ennustivat, että politiikkaan päätyisin, mutta ei sentään. Päädyin toimittajaksi, mikä lienee melkein yhtä kamalaa :)

Olen itse melkeinpä sitä mieltä, että minulla ei ole tiukkoja mielipiteitä mistään. En edusta äärilaitaa missään ismissä ja yritän aina ymmärtää eri näkökulmia. Lopulliset kantani edustavat yleensä vähintään valtavirtaista näkemystä. Siis omasta mielestäni. Kuitenkin onnistun aika usein vaahtoamaan itseni pieneen ystävällismieliseen kärhämään jonkun kanssa, vaikka oikeasti haluaisin vain kertoa koko maailmalle, kuinka hienon oivalluksen olen keksinyt.

Olen aina selittänyt vaahtoamisen tarvetta sillä(kin), että olen pikkusisko. Ja pikkusiskon pitää ilmaista mielipiteensä kovaan ääneen, kiivaasti ja mielellään käsiä heilutellen tai muuten tulee jyrätyksi. (Noh, luultavasti tulee jyrätyksi joka tapauksessa, mutta eipä tunnu ihan yhtä tyhmältä ;)

Monien mielestä minun vaahtoamiseni on riitelyä, inttämistä, jyräämistä tai yletöntä intoilua. Omasta mielestäni ilmaisen mielipiteitä, keskustelen tai vähintään väittelen.

Nettiin mahtuu vaahtoamista. Täällä ollaan ja täältä pesee. Odotan vastaväitteitä!